Ihan jokaiselle lukijalle, myös sulle äiti! ♥

Tweet

Luin Omulin pohdinnan skräppäystyylin löytämisestä ja sen jälkeen Lauran vastineen hänen blogistaan. Molemmat olivat mielenkiintoisia kirjoituksia ja ne vahvistivat mun ajatusta siitä, että meillä kaikilla on omat tarpeemme, tyylimme ja syymme skräpätä. Mulla oli olemassa kirjoituksen alku tähän liittyen, jota nyt sitten päätin kaikesta muusta tekemisestä huolimatta hieman jatkaa ja täydentää. Palaan myöhemmin vielä mm. tuohon oman tyylin löytämiseen ja skräppäyksen "ulkonäköasioihin".

Haluan korostaa jo tässä vaiheessa, että nämä ovat mun ajatuksia skräppäyksestä, ei mitään väittämiä että näin kuuluisi olla. Mun kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, sillä jokainen meistä skräppää juuri omalla tavallaan ja omista syistään. Skräppäykselle ei ole sääntöjä, ja vaikka sitä kuinka usein toitotettaisiinkin, niin silti sitä on joskus niin vaikea tajuta ja sisäistää. Olennaisinta on mun mielestä ensin ymmärtää se, MIKSI ja mistä syistä skräppää. Vasta sen jälkeen kannattaa pohtia sitä, MITEN skräppää ja millainen on oma tyyli. Jos ei tiedä miksi skräppää, on mun mielestä turha yrittää edes pohtia koko skräppäystä sen enempää. Syyksi käy kuitenkin mikä tahansa, kunhan sellainen on olemassa. Kun tietää syyn, on paljon helpompi lähteä purkamaan asiaa pienempiin osiin, etsiä syitä ja seurauksia. Sen jälkeen on paljon selkeämpää miettiä, että mikä toimii ja mikä ei, mikä on oma tyyli ja miten sitä haluaisi kehittää. Jos syy on se, että skräppäys on "vain kivaa", niin se on mitä loistavin syy - kyllähän harrastuksen pitäisikin olla kivaa. Mun mielestä se on yksi parhaista syistä skräpätä.

Miksi väitän näin? Jos skräppää "vain" askartelun ilosta (mikä on ihan yhtä hyvä syy skräpätä kuin mikä tahansa muukin), voi olla paljon helpompaa päästä yli erilaisista skräppijumeista ja todennäköisesti itselleen ei aseta myöskään kovin paljon paineita. Luen itseni puoliksi tähän kategoriaan ja puoliksi seuraavaan. Jos täytyisi valita puoli, kallistuisin tässä vaiheessa ehkä enemmän tähän askartelun iloon. Vaikka haluankin tallentaa kaikenlaista - niin arkea kuin juhlaa, on skräppäys mulle ensisijaisesti omaa aikaa, kivaa tekemistä, terapiaa, väri-ilottelua, sommittelua, kirjaimilla leikkimistä ja papereiden kanssa touhaamista. Mutta kyllä musta löytyy myös seuraavaa "skräppääjää", joskaan ei niin paljon.

Jos skräppää tallentaakseen perheen arkea ja elämää (mikä on ehkä yleisin syy skräpätä, tavasta riippumatta), on skräppäys astetta "vakavampaa" ja sille sekä onnistumiselle asettaa helposti enemmän paineita. Ei näin välttämättä ole, mutta paineet onnistumiselle lienevät suuremmat lähinnä siksi, että lasten elämää "ei vaan voi olla tallentamatta" ja kaikki ns. tärkeät asiat pitää (ainakin omasta mielestä) saada skräpättyä. Helposti tulee tarve kiriä, skräpätä valtavat määrät kuvia pienessä ajassa, olla mahdollisimman tehokas ja yrittää saada kaikki oleellinen mahtumaan pieneen tilaan.

Tämä sama kohta pätee myös kaikenlaisten tilaisuuksien ja juhlien tallentamiseen. Lasten syntymä, ristäiset, syntymäpäivät, joulut ja muut juhlapyhät, valmistumiset, kesälomamatkat, häät ja muut isot tapahtumat. Kaikki mahdollinen mikä vain "pitää" tallentaa ja skräpätä. Mun mielestä tästä ajattelumallista voi muodostua todella iso taakka, sen sijaan että skräppäisi siitä mistä ehtii, mikä milloinkin tuntuu kivalta ja mistä nyt sattuu olemaan joku idea. Skräppäys on parhaimmillaan mitä parasta ajankulua, mutta pahimmillaan siitä muodostuu pakkomielle ja kaikki (yleensä lapsen) tapahtumat on pakko ikuistaa. Syntyy kierre, uusia tapahtumia, uusia kuvia, lisää skräpättävää. Paine sivujen valmistumisesta, stressi tarinoiden muistamisesta (pidä päiväkirjaa!), tuskastuminen koko ajan jäljessä olemisesta. Tällainen voi muuttaa ihanan harrastuksen pakoksi, jossa koko elämä täytyy saada tallennettua valokuvin ja sanoin.

Harvalla homma kuitenkaan menee näin äärimmäisyyksiin, mutta joillakin varmasti (puhun nyt yleisellä tasolla, maailmalta näitä esimerkkejä tuntuu löytyvän useita). Ja jos tämä kuulostaa vähänkään tutulta, pitäisi mun mielestä siinä vaiheessa palata perimmäisen kysymyksen juurelle - miksi skräppää. Jos vastaus on se, että haluaa tallentaa lapsen kehityksen ja kasvun (elämän) mahdollisimman tarkasti, kannattaa mun mielestä miettiä onko skräppäys siihen kuitenkaan paras mahdollinen tapa. Ehkä parempi tapa olisi pienen päiväkirjan pitäminen, kehitysaskelten kirjaaminen ja siinä sivussa tietenkin myös valokuvaus. Ei joka päivä ja kaikissa mahdollisissa asennoissa ja tilanteissa, mutta useammin kuitenkin kuin kerran tai kaksi puolessa vuodessa. Mikäli kuitenkin haluaa skräpätä juuri lapsen kehityksestä ja kasvusta, voisiko valita muutamia kohokohtia sieltä täältä. Ihan jokaista hymykuvaa ei tarvitse tallentaa, jokaisesta pehmolelusta ei tarvitse olla omaa sivua eikä jokaista mummolareissua todellakaan tarvitse ikuistaa. Mitä jos keskittyisi skräppäämään ensin ne kaikkein tärkeimmät, kuten ensimmäiset sanat tai askeleet (nekin voi skräpätä vielä vuosienkin jälkeen, pidä vain huoli niiden kirjaamisesta vielä kun muistat ne). Mikäli intoa ja aikaa on, voi kuvia alkaa purkaa useammiksi sivuiksi. Omaan tahtiin ja ilman paineita jokaisen hetken tallentamisesta.

Mulla ei ole lapsia, joten en edes tiedä onko tuo käytännössä niin yksinkertaista kuin miltä se ehkä kuulosti. Mutta vanhempien lasten kohdalla tilanne ei varmasti ole ollenkaan helpompi, vaikka äkkiseltään voisi kuvitella juuri niiden vauvakuvien olevan se loputon suo. Kun lapsi kasvaa, kertyy kuvia kuitenkin koko ajan lisää. Ja ihan koko ajan on olemassa myös se "skräppäämättömien kuvien kasa", ainakin jos sellaista käyttää. Olennaista on mun mielestä muistaa myös se, että kaikkia kuvia ei todellakaan ole tarkoitus skräpätä. Skräppäyksen ei kai tarvitse tarkoittaa sitä, että jokainen valokuvattu hetki täytyy pystyä selittämään vähintään kahdellakymmenellä sanalla ja pakollisella päivämääräinfolla?

Yksi paineen luoja saattaa olla myös suunnitelma. Vaikka hyvän suunnitelman väitetäänkin olevan kaiken A ja O, en itse allekirjoita tätä. Ja tällä tarkoitan sitä, että se ei toimi mulla. Joku tarvii toimiakseen selvän käsityksen siitä, mitä aikoo tehdä ja miten. Joku tarvii luonnospohjan, sillä joillekin kokonaisuuden hahmottaminen ilman luonnosta on vaikeampaa kuin toisille. Jonkun täytyy saada sommiteltua kaikki elementit ennen niiden kiinnittämistä, sillä väärin sijoitettu otsikko olisi katastrofi. Joku toimii parhaiten valmiita sarjoja ja yhteneväisiä koristeita käyttäen, joku haluaa valita tarkasti kaikki materiaalit ennen aloittamista ja jollekin ei edes värien yhteensopivuudella ole mitään merkitystä.

Mutta aina ei tarvitse suunnitella, voi vain tehdä. Mun työskentelytapa on aina ollut sellainen, että aloitan jostakin ja lopetan johonkin. En koskaan mieti etukäteen otsikon sijoittelua, kuvan paikkaa tai oikeastaan mitään muutakaan. Aloitan jostakin paperista, sijoitan kuvan johonkin ja menen vain askeleen kerrallaan. Lisäilen asioita sitä mukaa kun ideoita tulee mieleen, joskus en keksi mitä sivu vielä kaipaa ja jätän sen odottamaan yön yli. Seuraavalla kerralla saattaa lamppu syttyä saman tien, että tätähän se sivu vielä kaipasi. Joskus taas käy niin, että sivu jää puolivalmiiksi ja saattaa olla sellaisena joko vuoden tai ikuisuuden. Mä en ota siitä paineita, onnistuu jos onnistuu, valmistuu jos valmistuu. Tekeminen on silti kivaa.

Tämä työskentelytapa sopii mulle kuin nenä päähän, eikä se aiheuta mulle minkäänlaisia paineita onnistumisesta. Mulla ei ole tiedossa miltä työn tulisi näyttää, eikä mulla näin ollen ole minkäälaisia odotuksia sen suhteen. Mä vain teen, leikkailen ja liimailen (teippailen), irrottelen ja siirtelen, ompelen ja niittailen. Pala sinne, toinen tänne. Joko mä tykkään lopputuloksesta tai sitten en. Myös itse prosessista olisi tärkeää tykätä. Muuten tämä harrastus ei mun mielestä ole järkevää, sillä eihän tavoite ole tuottaa vain onnistuneita töitä ja esittelykelpoisia tarinoita elämästä? Mun mielestä aivan yhtä tärkeää on nauttia niistä hetkistä kun hetkiä tallentaa. Se on mun mielestä yleensäkin harrastusten perimmäinen tarkoitus, pitää itse tekemisestä. Tottakai lopputuloksellakin on jotakin merkitystä, mutta tärkeämpää on mun mielestä saada tekemisestä nautintoa ja iloa!

Hattua nostan kaikille niille, joilla on jonkinlainen suunnitelma työstä ja jotka jopa etenevät sen mukaan. Mä olen löytänyt itselle sopivan tavan skräpätä, ja se on suunnittelemattomuus. Matkalla ratkaisujen tekeminen ja kokeilemalla löytäminen. Siitäkin huolimatta, että mun työt toistavat usein itseään ja ovat tyyliltään hyvin samanlaisia. Se on kuitenkin sitten jo oman tyylin löytämistä ja mieluisten asioiden käyttämistä. Itse skräppäysprosessi on kuitenkin se itse harrastus, lopputulos (valmis sivu) on itse harrastuksessa syntyvä "sivutuote". En vähättele valmista työtä tai sen tarkoitusta myöhemmässä elämässä, mutta mielelläni muistelisin myös valmiin työn syntyprosessia ja nauttisin niistä omista hetkistä työpöydän ääressä.

Kun taiteilija esittelee maalaustaan, hän saattaa kertoa tunteista työn taustalla. Hän saattaa kertoa siitä, mitä tunnetta mikäkin väri kuvaa. Mitä valkeat alueet hänelle merkitsevät ja millaisia pettymyksiä työssä olevat kuviot kuvaavat. Hän muistaa, kuinka kanavoi tunteensa tuohon työhön. Turhautuminen ja paha olo saavat näkyä työssä. Ilo ja suru paistavat läpi, värit kertovat omaa tarinaansa ja omien tunteiden käsitteleminen työtä tehdessä saattaa olla taiteilijalle se kantava voima. Työ ei välttämättä kerro mistään muusta kuin sen hetkisistä tunteista. Toivoisin tällaisen ajattelutavan juurtuvan myös skräppäykseen. Sen, että voi skräpätä myös hetken mielijohteesta, päivän olotilasta, yleisesti hyvästä fiiliksestä. Aina ei tarvitse skräpätä konkreettisesta asiasta tai tapahtumasta. Ihan jokainen hetki on mahdollista tallentaa myös skräppäyksen keinoin, mutta siitä ei saa tehdä pakkoa (tai peikkoa), siitä ei saa syntyä stressiä eikä se saa aiheuttaa paineita.

Vaikka skräppäyksen pitäisikin mun mielestä olla hauskaa, ei se silti poissulje negatiivisten asioiden käsittelyä skräppäyksen keinoin. Skräppäyksestä pitäminen voi tarkoittaa myös sitä, että vaikka skräppäisi negatiivisista asioista ja purkaisi skräppäyksen keinoin omia tunteitaan, on se eräänlaista terapiaa ja sitä kautta katson sen positiiviseksi asiaksi - negatiivisista aiheista huolimatta.

Mutta skräppäyksen ei missään nimessä tarvitse olla näin vakavaa ja syvällistä. Skräppäys voi olla niin paljon muutakin. Oikeista tavoista (tai syistä) skräpätä ei kannata ottaa paineita, sillä sellaisia ei ole olemassakaan. Paljon tarinoita kirjoittavat ovat sitä mieltä, että tarinat ovat välttämättömiä ja heille työt ovat merkityksettömiä ilman niitä. Pelkillä valokuvilla skräppäävät toteavat tavan olevan heille riittävä eivätkä edes kaipaa syvällisten tuntojen purkamista töiden yhteyteen. Heistä molemmat tietätävät olevansa oikeassa, sillä jokaisella meillä on omat syymme skräpätä.

Haluaisin kuitenkin korostaa sitä, että vaikka kirjat, lehdet ja nettisivut pursuaisivat millaisia ohjeita ja vinkkejä tahansa, muista miksi itse skräppäät. Kun joku kirjoittaa skräppäyksestä, omista tavoistaan ja omista syistään, hän kirjoittaa vain itsestään. Hänen tapansa ja syynsä ovat oikeat, mutta niin ovat sinunkin. Jos skräppäys on sinulle maisemakuvien tallentamista, skräppäät oikeista syistä. Jos skräppäys on sinulle lemmikkikuvien tallentamista ilman kuvausajankohtaa tai edes lemmikin nimeä, se on ihan oikeanlaista skräppäystä. Jos skräppäät siksi, että haluat lastenlapsiesi lukevan heidän elämästään isoäidin näkökulmasta, on sekin juuri oikea ajattelumalli. Jokainen syy ja jokainen tapa skärpätä on aivan yhtä oikea. Ei ehkä toisille, mutta itselle.

Kasaan pöytää askarteluliimalla ja liimailen skräppipapereita seinään tapettiliisterillä... Ei ehkä ihan täysjärkisen touhua, mutta toimii. Ja niille jotka säikähtivät tuota seinään liimaamista, niin vähän liioittelin. Seinään on ruuvattu iso vanerilevy jota päällystän pirteäksi inspiraatiotauluksi. Ja tuli tuohon pöytään ruuvejakin.

Tänäkään yönä ei nukuta. Pienet tulosvedotkin piti tehdä valvomiskannustimeksi.

Niin arvaako kukaan mistä aiheesta ajattelin skräpätä pari sivua? Ihan vain siksi, että "kuvat on niin hyviä"?

Pohjanmaalta on kotiuduttu jo ajat sitten, mutta koko viikko on mennyt sairastelun merkeissä. Ja koska jääräpää olen, piti kokeilla kuntoa ja käydä pariin otteeseen vähän huitelemassa pitkin kyliä ja kuinkas siinä sitten kävikään... Kipeämpänähän sitä sitten oltiin seuraavana päivänä. Olo alkaa olla pikkuhiljaa jo parempi, joten ehkä viikonlopun aikana saan jotakin oikeasti aikaiseksikin.

Sairastuvasta huolimatta olen kuvannut päivittäin, sinikkäästi. Olipa se sitten vain kuumemittari tai kasa DVD-levyjä, niin kuvannut olen. Arkea, en mitään huippuotoksia. Tavallisia asioita mun ympärillä ilman sen kummempia paineita kuvauskohteista. Olen tyytyväinen siihen, että en ole tehnyt sairastelusta tekosyytä kuvaamattomuuteen.

Alkuviikosta katselin Pakoa maratonina, viimeiset pari päivää olen tuijottanut Lostia ihan ykköskaudesta lähtien. Tai virallisesti Lostia, epävirallisesti Josh Hollowayta. ♥

Otin tarpeeseen tulleen tauon ja tulin pyörähtämään Seinäjoelle, äiskää ja rakasta ystävää tapaamaan. Viikonlopun olen täällä jo viettänyt ja kotimatka häämöttänee torstaina. Kivoja hetkiä ja paljon, paljon tietokoneilua. Saldona mm. itselle uusi läppäri (vanha äitille, opetuksen kera) ja parin tietokoneen asennusta myös ystävälle. Herkkuja, syntisen hyvää grilliruokaa (sellaista kun ei etelässä saa), yöllistä valokuvausta, pienimuotoista remonttia, 60-vuotiskorttia ja -lahjaa, ilahdutettuja ihmisiä. Hyvä tauko.

Huh huh, täällä on viilattu pilkkua tänään oikein urakalla...! Viimeisiä rutistuksia Ihana-lehden merkeissä! Tammikuun lopulla ilmestyvään numeroon on tulossa jotakin sellaista, mikä kyllä sai ainakin itseni innostumaan. Kaksi mulle tärkeää asiaa yhdistettynä toisiinsa, jei! Kunhan vain lehti tulee painosta ja ennättää kauppoihin, sinne käy sitten jokaisen skräppääjän tie, eikö vain? Mikäli et ole jo Ihanan tilaaja.

Mahdollisuus saada Ihana vuodeksi itselle on myös osallistua Inspiroidu-blogin uusimpaan haasteeseen (#88, jäässä) ja olla onnen potkaisemana voittajana. Mars, mars!

Tulipa muuten mieleeni ihan järkyttävän vaikea kysymys. Tai eihän kysymys ole vaikea, oikea vastaus onkin sitten se kinkkinen juttu. Kuinkahan monta näppiksen näppäimen painallusta sitä kertyy meikäläiselle vuodessa? Tuli vaan mieleen.

Sisältöä vielä nolla, ajatuksia ainakin miljoona. Lähes kolme vuotta Elliksen kirjoittelua hautautuu vanhan blogin myötä salasanan taakse. Sisällön siirtämisestä en tiedä, ehkä se ei ole tarpeenkaan.

En osaa sanoa mitä on luvassa - todennäköisesti kuitenkin samanlaista soppaa (ja soopaa) kuin ennenkin! Idearikasta alkanutta vuotta!